Valtion lainanoton historia ulottuu Suomessa lähes 200 vuoden taa. Tänä aikana Suomi on selvinnyt talouden vaikeuksista useita kertoja ja säilyttänyt uskottavuuden lainanottajana, mikä on tukenut talouden kehittymistä. Kun presidentti Sauli Niinistö aloitti valtiovarainministerinä vuonna 1996, takana oli vaikea lama ja valtion ennätysnopean velkaantumisen vuodet. ”Oli silti uskoa siihen, että tästä tullaan ulos – kuten sitten tultiinkin. Ilmapiiri Suomessa oli se, että homma pitää hoitaa.”
Valtio oli lähes velaton 1980-luvun loppuun tultaessa, kun 1990-luvun lama muutti kaiken. Suomen talous ja valtiontalous ajautuivat syvään kriisiin, minkä myötä valtion lainanottomäärät kasvoivat jyrkästi. 1990-luvun laman syistä ja tapahtumista on kirjoitettu paljon, samoin kuin siitä, kuinka lähellä Suomessa todella oltiin tilannetta, jossa sijoittajaluottamus valtion kykyyn selviytyä veloistaan olisi menetetty. Valtion velkasuhde – velan määrä suhteessa bruttokansantuotteeseen – joka tapauksessa nousi kuudessa vuodessa (1990–1996) reilusta kymmenestä prosenttiyksiköstä noin 65 prosenttiin.
Samoilla tasoilla ollaan nyt. Vuoden 2025 lopussa valtion velkasuhde oli arviolta 67 prosenttia.
Suomen valtionvelka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli vuonna 1996 samoissa lukemissa kuin vuonna 2025. Lähde: valtionvelka.fi
Sauli Niinistö aloitti Paavo Lipposen I hallituksen valtiovarainministerinä tilanteessa, jossa laman selkä oli jo taittunut ja talous kääntynyt kasvuun. Valtiontalouden tasapainottamista jouduttiin silti jatkamaan laajoin menoleikkauksin, jotka tehtiin jo edellisen eli Esko Ahon hallituksen tekemien leikkausten päälle.
”Vuoden 1995 valtion budjetti oli laadittu niin, että lähes kolmannes oli velkavetoista. Se ei sitten tilinpäätöksessä toteutunut, koska talouskasvu oli jo käynnistynyt ja pahin oli ohi. Mutta alku oli hurja verrattuna tämän päivän velanottoon, siis suhteellisesti”, presidentti Niinistö kertoo.
”Toivottavasti muistan oikein, mutta tällainen luku minulla on mielessä.”
Sauli Niinistö oli Suomen viimeinen valtiovarainministeri, joka matkusti maailmalla tapaamassa valtionvelan kansainvälisiä sijoittajia. Niinistön ensimmäinen valtiovarainministerikausi 1996–1999 ajoittui tärkeään murroskohtaan, jossa Suomi oli juuri liittynyt Euroopan unioniin ja oli matkalla kohti yhteisvaluuttaa. Eurokelpoisuuden saavuttaminen oli lamasta toipuvalle Suomelle tärkeä talouspolitiikan ajuri.
Mutta samoina vuosina myös Suomen talous alkoi kasvaa ennennäkemättömällä tavalla. Sijoittajatapaamisiin ei myöhemmin euroaikakaudella enää tarvittu valtionjohtoa uskottavuuden rakentamiseksi. Rahoitusmarkkinoiden luotto Suomea kohtaan vahvistui muutenkin.
”[Iiro] Viinanen oli tehnyt niitä Japanin-kierroksia, jotka muistaakseni olivat kaikkein tärkeimpiä. Sinne tein itsekin vuonna 1996 velanottokierroksen, joka oli huomattavasti leppoisampi siihen nähden mitä ennakolta odotin. Japanin pankkiirit olivat yllättävän suopeita. Heille oli tuttuja nämä jutut maasta, joka maksaa velkansa”, Niinistö muistelee kautensa alkua.
Hyvän talouskehityksen vauhdittamana Suomi saavutti 1990-luvun jälkipuoliskolla nopeasti eurojäsenyyden edellyttämät Maastrichtin sopimuksen kriteerit muun muassa hintavakaudesta, julkisen talouden vakaudesta ja velkasuhteesta. Tämä oli Niinistön mukaan käänteentekevää.
”Siinä vaiheessa kun alkoi näyttää likipitäen varmalta, ja luotonantajatkin alkoivat pitää varmana, että Suomi tulee euroryhmään, niin oikeastaan kaikki kääntyi. Tietysti myös meidän julkisen talouden luvut alkoivat huikeasti parantua.”
Valtiovarainministeri Sauli Niinistö odotteli syyskuussa 1996 hallituksen aitiossa muita ministereitä, jotta pääsisi esittelemään eduskunnalle ensi vuoden talousarvioesitystä. Niinistö oli aloittanut tehtävässään saman vuoden alussa. Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Suomen velkasuhde laski vuosina 1996–2001 nopeiten maailmassa, yli 25 prosenttiyksikköä. Valtionvelka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli alle 40 prosenttia vuonna 2001.
Maa, jolla ei ollut ongelmia
Euro-odotus ja vahvistuva talous näkyivät myös Suomen koroissa, jotka lähentyivät Saksan korkoja. Anu Sammallahti, joka johtaa valtion velanhallintaa Valtiokonttorissa, työskenteli vuodet 1994–2000 korkokaupankäynnissä Kansallis-Osake-Pankissa. KOP muuttui pankkifuusioiden myötä myöhemmin osaksi Nordeaa.
”Sijoittajanäkökulmasta on houkuttelevaa sinänsä, jos on korkojen jonkinnäköinen konvergenssipolku näkyvissä ja samaan aikaan valtiontalouden tilanne paranee. Siinähän tuote myy itse itseään”, Sammallahti toteaa.
Euron käyttöönotto muutti valtion lainanoton perinpohjaisesti. Kun euro tuli käyttöön tilirahana vuoden 1999 alusta, lainanotto siirtyi uudelle pelikentälle eli euroalueen obligaatiomarkkinoille, jotka olivat Yhdysvaltain dollarimarkkinoiden jälkeen maailman toiseksi suurimmat. Suomi muunsi markkamääräiset obligaationsa euroiksi jo tässä vaiheessa, mikä tuki markkinoiden hyvää likviditeettiä alusta asti.
Vuonna 2001 Sammallahti siirtyi Valtiokonttoriin, jonne valtion lainanoton toteutus oli siirtynyt kokonaisuudessaan valtiovarainministeriöstä muutamaa vuotta aiemmin. Euron käyttöönoton myötä valtionvelan sijoittajapohja muuttui muutamassa vuodessa lähes kokonaan kansainväliseksi. Myös riskienhallinta muuttui täysin: valuuttakurssiriskiä ei enää ollut, ja korkoriskinhallintaan tuli uusia vaihtoehtoja, kun euromääräiset koronvaihtosopimusmarkkinat avautuivat valtiolle.
”Noihin aikoihin valtiollisten velanhoitajien huoli kohdistui jälkimarkkinoiden likviditeettiin tilanteessa, jossa Suomen velkaantumisen nähtiin vähentyvän”, hän muistelee.
Valtiokonttorin Front Officessa seurataan markkinoita lähietäisyydeltä. Kuva on vuodelta 2015, jolloin Anu Sammallahti johti valtion varainhankinnasta, likviditeetinhallinnasta ja sijoittajasuhteista vastaavaa yksikköä. Kuva: Lauri Rotko
Vuosituhannen vaihde oli Suomelle ja Suomen valtiontaloudelle kaikin tavoin hyvää aikaa. Luottoluokitus palautui parhaaksi mahdolliseksi eli AAA:ksi vuonna 2002, jolloin julkisen talouden ylijäämä oli euroalueen suurimpia. Nokia-vetoinen vahva talouskehitys painoi Suomen obligaatiokorot Saksan valtion obligaatiokorkojen tasolle ja ajoittain jopa niiden alapuolelle.
Vuodet 1999–2003 olivat varmaan valtiovarainministerillekin onnellisempaa aikaa?
”Olen joskus sanonut, että valtiovarainministerillä on niin kauan helppoa kun tilanne on vaikea. Lipposen II hallituksen aikana Nokian optiot nousivat otsakkeisiin. Sen jälkeen alkoi tulla sellainen käsitys, että rahaa on aivan helvetisti jossain. Ilmapiiri muuttui aika nopeasti, kun siihen asti oli yhteisesti kannettu huolta, että [valtiontalous] täytyy jollain tavalla pelastaa”, Sauli Niinistö vastaa.
Demokratia käyttäytyy niin kuin ihmisten mielenmaisema sanoo, Niinistö muistuttaa. Mediassa tiuhaan esiintyneet jutut Nokian optiomiljonääreistä herättivät monissa tyrmistystä karmeiden leikkausten jälkeen. Sen myötä talouspolitiikassa Niinistön mukaan yleistyi käsitys, että alkaa jaon aika.
”Sen takia en loppuvuosiani valtiovarainministerinä pidä kummallisena. Se oli tuskallista puolustustaistelua.”
Vaikea velkasuhde
Velka ja velkaantuminen herättävät monessa meistä epämiellyttävän olon. Suomalaiset ovat tutkitusti huolissaan valtion velkaantumisesta. Velkakestävyys otetaan meillä tosissaan, ja siksi Suomessa on mahdollista saavuttaa poliittista menestystä leikkauslistoilla. Professori emeritus Sakari Heikkinen arvioi Helsingin Sanomissa (Velkapeikon vangit, 28.12.2025) suomalaisten velkapelon juontuvan historiasta. Meillä velanotto ja -hoito on nähty osana nuoren kansakunnan maineen rakentamista, joka on vaatinut Suomelta mallioppilaan käytöstä. Neuvostoliiton uhka häiritsi valtion lainanottoa pitkään, eikä velanottoon ole siksi voitu suhtautua arkipäiväisesti vaan kunnioituksella ja pelolla.
Suomessa valtion uskottavuutta rahoitusmarkkinoilla onkin pidetty tärkeänä kautta lainanoton historian. Sitä kuvastaa se, että korkeimmalla valtionjohdolla oli meillä hyvin pitkään iso rooli lainanoton onnistumisessa alkaen J.V. Snellmanista, J.K. Paasikivestä ja Risto Rydistä ja päättyen Esko Ahoon, Iiro Viinaseen – ja Sauli Niinistöön.
Maailman onnellisimmassa maassa ihmisten haaveet ovat realistisia, ja nekin liittyvät velkaan. Suomessa haaveillaan muita Pohjoismaita enemmän velkojen nopeasta takaisinmaksusta. Niinistö ja Sammallahti molemmat näkevät taloudellisen riippumattomuuden tavoittelun tärkeänä suomalaisen velkasuhteen selittäjänä.
Kolmas, Heikkisenkin esiin nostama selitys on nopean velkaantumisen yhdistyminen kriisiaikoihin. Etenkin 1990-luvun laman huonot kokemukset jättivät meihin pitkät jäljet.
”Vakavoitumisen myötä suomalaiset tekevät tulosta”
Minkä edessä olemme nyt? Suomessa vallitsi toista sataa vuotta tarkan valtiontaloudenpidon perinne, jossa valtion katsottiin voivan ottaa lainaa vain taloudellista voimaa synnyttäviin tarkoituksiin. Tämä ei ole toteutunut vuoden 2008 jälkeen eikä varsinkaan 2020-luvulla. Valtion vuoden 2026 budjetista 14 prosenttia katetaan tämänhetkisen arvion mukaan lainanotolla.
”Suuri kysymys on se, onko Suomen velkaantuminen viimeisen 17 vuoden aikana ollut omaksutun elintason kattamista. Jos aletaan tyydyttää kulutustarpeita ottamalla velkaa vieraalla rahalla ja totutaan siihen, paljonko se vie huomiota siltä, että pitäisi itsekin kehittyä?” Niinistö kysyy.
Niinistö näkee henkisiä yhtymäkohtia 1980-luvun lopun ja negatiivisten korkojen ajan välillä.
”1980-luvun lopussa kuviteltiin, että valuuttaraha on halpaa ja sitä saa. Nyt kuviteltiin, että velkaraha on halpaa ja sitä saa. Mediakin heijasti sitä yleishenkeä, joka erityisesti tämän vuosikymmenen alussa oli: että rahaa on, eikä takaisinkaan juuri tarvitse maksaa. Se oli kepeää henkeä! Joka myös loi pohjat tämän hetken alijäämään, minun mielestäni”, Niinistö jatkaa.
Tuliko lainanotosta siis valtiolle liiankin helppoa? Tähän voi esittää vasta-argumentteja: euroaluetta ja Suomea ovat kohdanneet finanssikriisin jälkeen toistuvat shokit, joista ei etenkään 2020-luvulla tunnu tulevan loppua. Valtiot ovat siksi velkaantuneet lähes kaikkialla muuallakin.
Tämäkin on relevantti näkökulma, sillä yhteinen valuutta luo eurovaltioille yhteisen pelikentän.
”Ja yhteisellä pelikentällä suhteellisellakin suoriutumisella on väliä – kuten ovatko valtiontalouden alijäämät meillä isompia vai pienempiä kuin muiden, tai meidän velkaantumisemme taso”, Sammallahti tarkentaa.
Epävarman tulevaisuuden ja kotimaan negatiivisen velkapuheen keskellä on hyvä muistaa, etteivät Suomen vahvuudet ole kadonneet minnekään. Vaikka väestörakenne ei ole sama kuin 1990-luvun puolessa välissä eivätkä maailman tapahtumat ole tukeneet talouskasvua muutamaan vuoteen, tulevaisuus ei ole ennalta määritelty. Meitä ei ole tuomittu pysyvästi matalaan kasvuun.
Maailmalla Suomi nähdään luotettavana, eikä tässä ole Niinistön tai Sammallahden mukaan tapahtunut muutosta. Kansainvälisissä yhteyksissä suomalaisia pidetään enemmän sanansa mittaisina kuin tyhjänpuhujina.
”Jos ottaa asiat vakavasti, tulee otetuksi vakavasti. Ja velkakirjamarkkinoilla tylsyys on hyvä myyntivaltti”, Sammallahti sanoo.
Niinistö muistuttaa, ettei maailmalta löydy sellaista hyvän mittaamista – onnellisuutta, korruption vähäisyyttä, lehdistön vapautta – jossa Suomi ei olisi mitalisijoilla tai ainakin pistesijoilla.
Silti Suomen tulevaisuuden pohtiminen tuo 1990-luvun valtiovarainministerille mieleen Joseph Schumpeterin luovan kaaoksen teorian, joskin hieman mukailtuna: kun asiat menevät riittävän huonoksi, lopulta syntyy yhteinen havainto: hetkinen, jotain on tehtävä.
”Hieman karkeasti ehkä sanottu luova kaaos, mutta luotan siihen, että vakavoitumisen myötä suomalaiset tekevät tulosta ja hoitavat ongelmansa”, hän sanoo.
Näin on ennenkin tehty.
Teksti: Tiina Heinilä
Etusivun kuva: Henni Purtonen
Artikkelin lähdekirjallisuutena on käytetty Mika Arolan ja Sakari Heikkisen tietokirjaa ”Hyvä, paha valtionvelka – valtion lainanoton globaali historia” (Gaudeamus, 2025).
Sauli Niinistö on Suomen pitkäaikaisin valtiovarainministeri (1996-2003). Ministerivuosiensa jälkeen Niinistö toimi Euroopan investointipankin (EIB) varapääjohtajana Luxemburgissa 2003-2007, eduskunnan puhemiehenä 2007-2011 ja palveli kaksi kautta Suomen tasavallan presidenttinä 2012-2024.
Anu Sammallahti vastaa valtion velanhallinnasta Valtiokonttorissa. Hän on toiminut valtion varainhankinnan, likviditeetinhallinnan ja sijoittajasuhteiden johtotehtävissä vuodesta 2010 lähtien, ja johtanut Velanhallinta‑osastoa vuodesta 2025 alkaen.